Tilan tekeminen
Rampatahtisuus
Tilan tekeminen ja antaminen
Olennaisia ja poliittisia ja merkityksellisiä asioita tapahtuu julkisen alueen ulkopuolellakin. Julkitulemat on tapahtuneet jaksamisen rajoissa, sivutuotteina.
Mukana olo ei edellytä jatkuvaa aktiivisuutta, läsnäoloa tai tietynlaista (ableistisesti määrittynyttä) osallistumisen tapaa.
Väsyminen, asunnottomuus ym. vähemmän/vailinnaisemman läsnäolon syyt ei ole tarkottanut pois jäämistä/niitä ei ole tulkittu sellaisiksi.
Voi myös ajatella, että ollaan tosi “tehokkaita” näiden kysymysten politsoimisessa ja näkyväksi tekemisessä, vaikka se jäis osin meidän välille.
***
Tekemisen tapa ollut merkittävämpi kuin ulospäin näkyvä toiminta. Tapaamiset ovat merkityksellisiä itsessään. Se saa haluamaan palata ja tulla tapaamisiin omasta jaksamisesta riippumatta. Tärkeää on se, että voi tulla paikalle missä kunnossa tahansa. Samalla ollaan kuitenkin onnistuttu rajauksessa, ettei tilanteet tule liian kuormittavaksi muillekaan. Ollaan tavattu paljon etänä, mikä mahdollistaa monille osallistumisen. Voi osallistua omasta sängystä käsin.
Monesti aktivismissa standardi sille, kuinka toiminnassa pitää suoriutua, on niin tiukka, että joutuu jäämään pois. Onko siitä iloa, että saadaan paljon aikaan, mutta tietyt näkökulmat jää kokonaan pois, koska niille ei ole tilaa?
“Tiedän, että voin perua ilman, että se tekee musta epäluotettavan ja surkean.”
***
Keskustelut on olleet osallistujille myös hoitavia.
Hiljaisuudet, niihin liittyvät traumat, tila sanoittaa niitä, olla niiden kanssa.
On ollut helpompi olla hoivaan liittyvissä keskusteluissa kollektiivin ulkopuolella, kun tietää että on olemassa tää porukka jonkinlaisena turvasatamana.
Kollektiivin toiminta on auttanut omaan kokemukseen kyvyttömyydestä puhua, hiljasuudesta/äänettömyydestä. Hälventänyt häpeää ja sen tuomaa eristyneisyyttä.
Kokemus siitä, että kommunikointi, kieli, puhe ei auta. Siihen on liittynyt myös vaikeus lukea, omaksua asioita lukemalla. Kollektiivin kommunikaatio auttanut ulos hiljaisuudesta ja eristyneisyydestä, ollut helpompi lukeakin.
Antanut voimia tehdä interventioita. Tilaa ajatella asioita läpi, kirkastaa.
***
Hoivasta on vaikea puhua, koska melkeen kaikilla on kokemuksia sen puutteesta, niukkuudesta, vaillejäämisestä. Ne on kipeitä ja usein myös kulttuurisesti ääneensanottamattomia kokemuksia. Kollektiivin keskusteluissa on tilaa kivuille ja traumoille. Kollektiivisen trauman ulottuvuus. Traumat mielletään helposti yksilöpsykologisiksi sivuuttaen niiden poliittisuus.
Monista poliittisista yhteisöistä puuttuu hoivapoliittinen analyysi. Kollektiivissa meillä on mahdollisuus puhua kapitalististen rakenteiden väkivaltasuudesta ja hoivatarpeista limittäin; ilman kokemusta, että ne sulkee toisiaan pois tai hoivan kysymykset ohjais vähemmän rakenne-/talouskriittiselle alueelle,
***
Aika(epä)jana:
Kollektiivin toiminta ei ehkä kovin lineaarista tai selkeärajaisia poliittisia tavoitteita kohti pyrkivää. Jana ei kuvaa hoivakeskeisen yhteisön rakentumista. Ollaan ehkä enemmän tässä, tätä hetkeä ei uhrata jossain tulevassa oleville tavoitteille.
“Tässä kohtaa joku sai vahvistusta omalle heikkona olemiselleen.”
“Tuolloin löysimme tapoja kommunikoida.”
“Tässä tapaamisessa olimme hiljaa kaksi tuntia.”
***
Toivo/toivottomuus:
“Tuntuu, et monissa paikoissa pitäis performoida jotain toiveikkuutta, jota mulla ei oo.”
Toivottomuuden ei ole tarvinnut kollektiivin keskusteluissa olla lamauttavaa. Se on voitu kohdata ja sen kanssa olla. Mahdollisuus realistiseen synkkyyteen. Kokemus siitä et ei oo toivottomuudessa yksin.
***
Kollektiivinen itsepuolustus:
Yhteiskunnan valtarakenteet pysyy yllä traumatisoinnin mekanismeilla. Hiljentäminen tapahtuu traumojen tuoman toimintakyvyttömyyden kautta. Ollaan kyetty luomaan jotain sellaista, mikä voi olla korjaavaa, rikkoo hiljaisuuksia ja parantaa.
